kotisivu |
hakemisto |
kartat |
kohteet |
luettelot |
Vain kirkkaimmilla tähdillä on erisnimet. Useimmat tähdet tunnetaankin vain niiden jossakin luettelossa olevan numeron perusteella.
Vanhimmat luettelot
Vanhin tunnettu luettelo on
Hipparkhoksen
100-luvulla eaa. laatima. Luettelo sisälsi 850
tähteä, ja siinä käytetystä tähtien kirkkauksien
luokittelusta on peräisin
magnitudin käsite.
Alkuperäinen luettelo ei ole
säilynyt, mutta se oli pohjana
Almagestin
luettelolle, ja säilyi sen ansiosta käytössä
puolentoista vuosituhannen ajan. Uudemmatkin
luettelot olivat vain paranneltuja laitoksia
Hipparkhoksen luettelosta.
Ensimmäisen riippumattoman luettelon laati Ulugh Beg rakentamassaan Samarkandin observatoriossa 1400-luvun alkupuolella. Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta, sillä muualla maailmassa se jäi pitkäksi aikaa tuntemattomaksi.
Ensimmäinen kuninkaallinen tähtitieteilijä John Flamsteed laati tähtiluettelon Historia Coelestis Britannica, jossa tähdet lueteltiin kasvavan rektaskension mukaisessa järjestyksessä. Luettelo ilmestyi 1712 Newtonin ja Halleyn toimesta, mutta Flamsteed osti ja poltti suurimman osan painoksesta, koska piti sitä keskeneräisenä. Lopullinen luettelo ja siihen perustuva kartta ilmestyivät vasta Flamsteedin kuoleman jälkeen. Myöhemmin tähtiin on ruvettu viittaamaan Flamsteedin luettelon mukaisilla järjestysnumeroilla.
Durchmusterungit
Vanhin yhä vielä käytössä oleva laaja tähtiluettelo on
Argelanderin julkaisema
Bonner Durchmusterung.
Myöhemmin laaditut vastaavanlaiset
Cordoba Durchmusterung ja
Cape Durchmusterung kattavat myös
eteläisen taivaan.
Durchmusterungien eli yleiskatsausten tarkoituksena oli luetteloida johdonmukaisesti kaikki tiettyä rajaa kirkkaammat tähdet. Jos tällaisen luettelon avulla piirretään tähtikartta, sen avulla on helppo tunnistaa uudet kohteet, esimerkiksi asteroidit tai supernovat.
Argelanderin toimesta perustettu
Astronomische Gesellschaft
aloitti 1871 laajan kansainvälisen yhteistyöprojektin, jonka
tuloksena syntyi 1900-luvun alussa ilmestynyt Katalog der
Astronomischen Gesellschaft (AGK).
Tähtien paikkojen mittaamista varten tarvitaan aluksi
perusluettelo, josa
tunnettujen vertailutähtien paikat ilmoitetaan
mahdollisimman tarkasti. Vuodesta 1984 eteenpäin
on käytössä ollut luettelon viides versio, FK5.
Havaitsemalla perusluettelon tähtiä voidaan esimerkiksi
kaukoputken suuntausvirheet määrittää hyvin tarkasti,
jolloin ohjausjärjestelmä löytää kohteen, vaikka
näkökenttä olisikin hyvin suppea.
1900-luvun alun kaukoputkien kuvakentät olivat varsin
pieniä ja valokuvauslevyt hitaita, joten työ oli hidasta.
Vielä enemmän aikaa vaati tähtien paikkojen
mittaaminen levyiltä ja koordinaattien laskeminen.
Laskentatyö ennen tietokoneiden aikaa oli hidasta, ja monet
observatoriot jättivätkin työn kesken. Helsingin osuus valmistui
kuitenkin lopulta, ja luettelon viimeinen osa ilmestyi 1937.
Kattava valokuvauksellinen kartoitus kävi käytännölliseksi vasta
Schmidt-kameran myötä.
Tärkein sellaisella kuvattu kartasto on
Palomar Sky Atlas, joka valmistui
1950-luvun puolivälissä.
Ehkä laajimmin käytetty on Smithsonian
Astrophysical Observatoryn tähtiluettelo
(SAO),
joka sisältää 258997 tähteä. Luetteloon liittyy
myös tähtikartta.
PPM-luettelo (Positions and Proper Motions)
on laaja astrometrinen
luettelo. Siinä pyritään esittämään paikat ja liikkeet
mahdollisimman tarkasti, mutta fysikaalisten tietojen osalta tarkkuus
ei ole samaa luokkaa.
Toistaiseksi tarkimmat luettelot perustuvat
Hipparcos-satelliitin havaintoihin.
Suppeampi ja tarkempi Hipparcos-luettelo
sisältää 118 000 tähden paikat ja Tycho-luettelo noin miljoonan
tähden paikat.
Tähtien lisäksi taivaalla on myös muunlaisia, sumumaisina
näkyviä kohteita. Ensimmäiset luettelot niistä ovat ajalta,
jolloin niiden luonteesta ei ollut selvää käsitystä.
Messier'n luettelo on
ensimmäinen ei-tähtimäisten kohteiden luettelo. Sen
ensimmäinen versio ilmestyi 1774. Messier laati sen
kuitenkin vain välttyäkseen luulemasta noita tuhruja
komeetoiksi, joista hän oli kiinnostunut.
Sumumaisia kohteita tutkivat toden teolla
William Herschel
ja hänen poikansa
John.
John Herschelin luetteloon perustuu J.L.E. Dreyerin myöhemmin laatima
New General Catalogue (NGC).
NGC-luettelon täydennykseksi ilmestyi myöhemmin
Index Catalogue (IC).
B
E.E. Barnardin
pimeiden sumujen luettelo.
Cr
Collinderin avoimien joukkojen luettelo.
Mel
P.J. Melotten tähtijoukkoluettelo.
St
Stockin avoimien joukkojen luettelo.
Tr
Trumplerin avoimien joukkojen luettelo.
Astrometriset luettelot
Astrometrisen luettelon ei tarvitse olla yhtä kattava kuin
yleiskatsausluettelon, mutta tähtien paikat on mitattava
mahdollisimman tarkasti. Luetteloa voidaan käyttää myöhemmin
esimerkiksi uusien kohteiden paikkojen määrittämiseen ja
tähtien liikkeiden tutkimiseen.
Valokuvaukselliset kartat ja luettelot
Valokuvauksen avulla tähtien paikkoja voitiin mitata entistä
objektiivisemmin ja yhdellä valotuksella samalle levylle saatiin
suuri määrä tähtiä. Ensimmäinen laaja valokuvauksellinen kartoitustyö
oli Carte du Ciel -projekti, johon
myös Helsingin yliopiston observatorio osallistui.
Uudet luettelot
1900-luvun jälkipuoliskolla on ilmestynyt useita luetteloita,
joihin on koottu aikaisempien aineistojen tietoja.
Muut luettelot
Ensimmäinen luettelo tähtien spektriluokista on
HD-luettelo eli Henry Draper -luettelo.