Asteroidien löytöhistoriaa

1700-luvun lopulla planeettojen etäisyyksille keksittiin merkillinen "laki". Johann Daniel Titius oli 1766 esittänyt sen vaatimattomana alaviitteenä. Vuonna 1772 se osui Johann Elert Boden silmiin, ja hänen ansiostaan laki tuli yleisesti tunnetuksi. Tämä sääntö tunnetaan Titiuksen lakina (tai Titiuksen-Boden tai Boden-Titiuksen tai Boden lakina). Sen mukaan planeettojen etäisyydet Auringosta noudattavat kaavaa

a = 0.4 + 0.3 x 2n,

missä n=0 Venukselle, 1 Maalle jne. Merkuriukselle 2n on korvattava nollalla. Etäisyyden yksikkönä tässä on astronominen yksikkö eli Maan etäisyys Auringosta. Seuraava taulukko antaa planeettojen todelliset ja Titiuksen-Boden laista lasketut etäisyydet:

               n           Titius-Bode todellinen

 Merkurius            0         0,4     0,4
 Venus         0      1         0,7     0,7
 Maa           1      2         1,0     1,0
 Mars          2      4         1,6     1,5
 ?             3      8         2,8     
 Jupiter       4     16         5,2     5,2
 Saturnus      5     32        10,0     9,2
 Uranus        6     64        19,6    19,2
 Neptunus      7    128        38,8    30,1
 Pluto         8    256        77,2    39,2

Taulukon kolme viimeistä riviä olivat tosin vielä tuntemattomia säännön keksimisen aikoihin. Viidelle tuolloin tunnetulle planeetalle sääntö pätee varsin hyvin. Myös vähän myöhemmin löytynyt Uranus sopi hyvin mukaan kuvaan. Ainoa ongelma oli, että säännön mukaan Marsin ja Jupiterin välissä olisi pitänyt olla vielä yksi planeetta. Tämä aukko täytettiin 1800-luvun alussa hieman yllättävällä tavalla.

Uudenvuodenyönä juuri vuoden 1801 alkaessa Giuseppe Piazzi havaitsi Palermossa tähtien paikkoja. Sattumalta hän huomasi ylimääräisen noin seitsemännen magnitudin kohteen, joka näytti liikkuvan tähtien suhteen. Ensimmäinen ajatus oli luonnollisesti, että kyseessä oli komeetta. Piazzi havaitsi uutta taivaankappaletta muutamana yönä ja kertoi havainnoistaan tähtitieteilijöille lähettämissään kirjeissä. Piazzi antoi kohteelleen nimen Ceres Ferdinandea. Nimen alkuosa viittaa roomalaiseen sadon jumalattareen, Saturnuksen ja Rhean tyttäreen, ja loppuosa Sisilian silloiseen kuninkaaseen.

Ceres katosi pian näkyvistä. Kun sen olisi seuraavan kerran pitänyt ilmestyä aamutaivaalle, Piazzi ei enää pystynyt löytämään sitä. Ongelma oli, että silloisilla menetelmillä rataa ei pystytty laskemaan kovin tarkasti muutamasta havainnosta. Onneksi nuori loistava matemaatikko Gauss sai havainnot käsiinsä ja onnistui laskemaan Cereksen radan. Ceres löytyikin Gaussin laskemasta paikasta.

Gaussin laskujen mukaan Ceres liikkui lähes ympyrämäisellä radalla 2.77 AU:n etäisyydellä Auringosta. Tässä oli siis kappale, joka täytti Titiuksen-Boden lain aukon. Outoa kuitenkin oli, että tuo kappale oli niin kovin pieni.

Vielä oudompaa oli kuitenkin tulossa. Jo maaliskuussa 1802 saksalainen tähtitieteen harrastaja Heinrich Olbers löysi toisen kappaleen, joka liikkui samalla etäisyydellä Auringosta kuin Ceres. Se sai nimen Pallas. Kaksi vuotta myöhemmin saksalainen Karl Harding löysi kolmannen samanlaisen kohteen, joka sai nimekseen Juno, Cereksen sisaren mukaan. Vuonna 1807 Olbers löysi vielä neljännen kappaleen samalta etäisyydeltä. Sen nimeäminen annettiin Gaussille, jolle kuului kunnia kaikkien uusien kappaleiden ratojen laskemisesta. Gauss antoi kohteelle nimen Vesta Cereksen toisen sisaren mukaan.

Ilmeisesti useimmat ajattelivat, että tässä vaiheessa pää oli jo tullut vetävän käteen, sillä seuraava pikkuplaneetta eli asteroidi löytyi vasta neljä vuosikymmentä myöhemmin. 1800-luvun jälkipuoliskolla asteroideja löytyi sitten muutamia joka vuosi.

Vihdoin vuonna 1890 heidelbergiläinen Max Wolf alkoi käyttää valokuvausta asteroidien metsästykseen. Kun taivaasta otetaan valokuva tähtiä seuraavalla kaukoputkella, tähdet näkyvät pistemäisinä, mutta asteroidi piirtää levylle pienen viivan. Näin asteroidin voi hetkessä erottaa tähdistä. Hyvällä onnella samalta levyltä voi löytyä useita asteroideja. Suurin vaiva on tutkia, ovatko levyllä olevat jäljet jo tunnettujen asteroidien jättämiä.

Valokuvauksen käyttöönotosta alkoi nopeasti kiihtyvä kehitys, jonka seurauksena nykyisin löydetään vuosittain satoja uusia asteroideja.

Viime vuosina on alettu vakavasti etsiä Maahan mahdollisesti joskus törmääviä asteroideja. Näiden havainto-ohjelmien ansiosta tunnettujen asteroidien määrä saattaa lähiaikoina ruveta kasvamaan jopa tuhansilla tai kymmenillätuhansilla joka vuosi.