Interferometri

Interferometri on sähkömagneettisen säteilyn interferenssin perustuva mittalaite. Interferometria käytetään mm. geodesiassa (interferenssikomparaattori perusviivojen pituuden mittaukseen), tähtitieteessä näkyvän valon alueella kaksoistähtien etäisyyksien ja tähtien läpimittojen mittaamiseen, sekä erityisesti radioastronomiassa, missä erotuskykyä voidaan parantaa useita kertaluokkia.

Suuren kaukoputken erotuskyky määräytyy käytännössä seeingin mukaan, joten kaukoputken aukon kasvattaminen ei juuri enää lisää erotuskykyä. Lähemmäksi kaukoputken teoreettista erotuskykyä, joka määräytyy diffraktiosta, päästään erilaisilla interferometreillä.

Optiset interferometrit voidaan jakaa kahteen ryhmään riippuen siitä, käytetäänkö hyväksi jo olemassa olevaa suurta kaukoputkea vai onko kyseessä kahdesta erillisestä kaukoputkesta muodostuva järjestelmä. Molemmissa tapauksissa valonsäteiden annetaan interferoida keskenään. Syntyneen interferenssikuvion muodosta voidaan tutkia vaikkapa lähekkäisten kaksoistähtien rakennetta tai mitata tähtien näennäisiä kulmaläpimittoja.

Interferometrien käytännön sovellutuksia on rakennettu muutama. Eräs tunnetuimmista on Michelsonin interferometri, joka 1910-luvun lopussa rakennettiin aikansa suurimpaan kaukoputkeen. Siinä kaukoputken eteen noin 6 metrin pituisen palkin päihin pantiin tasopeilit, joista valo ohjattiin itse kaukoputkeen. Syntyneen interferenssikuvion muoto muuttui, kun peilien välimatkaa muutettiin. Käytännössä mm. seeing vaikutti interferenssikuvioiden näkymiseen, joten laitteella saatiin vain vähän tuloksia.

Yli 30 kirkkaimman tähden kulmahalkaisijat on mitattu intensiteetti-interferometrillä. Laite koostuu kahdesta erillisestä kaukoputkesta, joiden välimatkaa voidaan muutella. Menetelmä soveltuu vain kaikkein kirkkaimmille kohteille.

Vuonna 1970 ranskalainen Antoine Labeyrie esitti speckle-interferometrian (täpläinterferometrian) periaatteen. Kohteesta otetaan lyhyillä valotusajoilla (noin 1/50 s) satoja kuvia hyvin voimakkaalla suurennuksella. Kuva muodostuu yksittäisistä läiskistä, kohteen kuvista, jotka pitkällä valotusajalla yhdessä muodostavat seeing-kiekon. Kun kuvat yhdistetään ja käsitellään edelleen digitaalisessa muodossa, päästään lähelle kaukoputken todellista erotuskykyä.