Auringon säteily

Aurinko on taivaan voimakkain radiosäteilijä Maasta nähtynä ja sen radiosäteilyä onkin havaittu jo 1940-luvulta lähtien. Päinvastoin kuin optisella alueella nähdään Auringon radiokuvassa selvä reunan kirkastuminen. Tämä johtuu siitä että säteily tulee pääasiassa atmosfäärin ylemmistä kerroksista. Koska radiosäteilyn etenemiselle ovat esteenä lähinnä vapaat elektronit, merkitsee pinnan lähellä oleva suuri elektronien määrä sitä, että säteily ei juuri pääse ulos. Lyhytaaltoinen säteily etenee helpoimmin, ja siksi millimetriaalloilla saadaan kuva atmosfäärin syvimmistä kerroksista, pitkäaaltoisella alueella taas yläkerroksista (esimerkiksi 10 cm:n aalloilla kromosfäärin yläosista ja 1 m:n aalloilla koronasta).

Eri aallonpituudet antavat siten erilaisen kuvan Auringosta. Pitkillä aallonpituuksilla säteily tulee laajimmalta alueelta ja sen \ii{elektronilämpötila} on noin $10^6$ K, koska säteily tulee \ii{koronasta}.

Auringon radiosäteily ei ole tasaista, vaan siinä tapahtuu jatkuvia muutoksia Auringon aktiivisuuden mukaan. Kokonaiskirkkaus voi suurten myrskyjen aikaan olla jopa 100 000-kertainen normaaliin verrattuna.

Myös röntgenalueella Auringon ilmiöt liittyvät aktiivisiin alueisiin. Aktiivisuus nähdään kirkkaina röntgenalueina ja myös pienempinä röntgenpisteinä, jotka säilyvät kymmenisen tuntia. Auringon pinnan lisäksi myös sisempi korona säteilee röntgensäteilyä. Auringon napojen lähellä \i{korona-aukoissa} röntgenaktiivisuus on hyvin vähäistä.

Myös ultraviolettikuvissa Auringon pinta on paljon epätasaisempi kuin näkyvässä valossa. Suuret osat pintaa eivät säteile paljonkaan UV-säteilyä, mutta muutamat laajat aktiiviset alueet näkyvät hyvin voimakkaina.

Aurinkoa on UV- ja röntgenalueella tutkittu useista eri tekokuista, mm. Skylab-avaruusasemalta (1973--74) ja Solar Maximum Mission -tekokuusta (1980). Nämä havainnot ovat mahdollistaneet Auringon ulkokerrosten tarkan tutkimisen. Toisista tähdistä tehdyt havainnot ovat paljastaneet koronoita, kromosfäärejä ja magneettisia muutoksia, jotka muistuttavat Auringon vastaavia ilmiöitä. Uudet tutkimusmenetelmät ovat siis tuoneet Auringon ja tähtien fysiikan lähelle toisiaan.