| kotisivu |
| hakemisto |
| kartat |
| kohteet |
| teoriaa |
| historia |
Amerikan mantereen väestö on peräisin Aasiasta, josta se siirtyi Beringin salmen toiselle puolelle. Muuttoliikkeen aikataulua ei tunneta kunnolla. Arvioiden mukaan Amerikan asuttaminen on tapahtunut viimeisen jääkauden aikana noin 20-35 tuhatta vuotta sitten. Tänä aikana Beringin salmi on ollut ajoittain kuivilla. Muutamat uudet löydöt näyttävät kuitenkin viittaavan siihen, että asutus olisi levinnyt Amerikkaan jo 50-60 tuhatta vuotta sitten. On myös mahdollista, että muutto on tapahtunut useassa aallossa. Joka tapauksessa varmaa on, että jo yli 10 000 vuotta sitten asutus oli levittäytynyt koko Amerikan mantereelle.
On myös esitetty teorioita, että osa väestöstä olisi saapunut Tyynen meren tai Atlantin poikki. Tämä on kyllä mahdollista, mutta kysymyksessä on spekulointi; toistaiseksi emme tiedä, onko tuollaista meriliikennettä ollut. Kovin epätodennäköiseltä se kyllä tuntuu.
Ensimmäiset merkit alkeellisesta maanviljelystä ovat peräisin Keski-Amerikasta ja ovat noin 10 000 vuotta vanhoja. Ensimmäisiä viljeltyjä kasveja olivat luonnonvaraisinakin esiintyneet maissi, papu ja kesäkurpitsa. Sieltä maanviljely levisi noin 5000 vuotta sitten nykyisten Yhdysvaltojen lounaisosiin, alueelle joka nykyisen karuutensa vuoksi vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä maanviljelysseudulta.
Anasazi-intiaanit eivät liene tuttuja innokkaimmillekaan lännenkirjojen lukijoille. Ei heistä kukaan muukaan kovin paljon tiedä. Heille annettu navajonkielinen nimi anasazi tarkoittaa vanhoja. He ilmestyivät ajanlaskumme alkuaikoina alueelle, joka nykyisin tunnetaan neljän valtion kulmauksena; siinä kohtaavat Arizona, New Mexico, Utah ja Colorado. Tuolla luonnonkauniilla mutta karulla seudulla nykyisin asuvat pueblo-intiaanit ovat anasazien jälkeläisiä.
Anasazit alkoivat joskus 700-luvun paikkeilla rakentaa puebloja, jotka olivat aikansa osaketaloja. Koko kaupunki oli yhtä ainoaa kivitaloa, jossa saattoi asua satoja ihmisiä.
Yksi puebloista oli noin 900-1100 kukoistanut Penasco Blanco suunnilleen Albuquerquen ja neljän valtion kulmauksen puolivälissä. Penasco Blancon läheltä Chaco Canyonista on löydetty kalliomaalaus, joka esittää Aurinkoa, kuunsirppiä ja sen lähellä olevaa kirkasta tähteä. On ehdotettu, että kuva esittäisi vuoden 1054 supernovaräjähdystä. Tämä on aivan hyvin mahdollista. Koska vastaavia kuvia on löytynyt muualtakin lounaisten osavaltioiden alueelta, teoria supernovahavainnosta tuntuu kohtuullisen uskottavalta. Toisaalta voimme taas kerran kysyä, projisoimmeko vain omia ajatuksiamme ja toiveitamme vieraan kulttuurin menneisyyteen.
Anasazit ovat toki jättäneet muitakin merkkejä siitä, että he tarkkailivat säännöllisesti ainakin Aurinkoa. Syrjäisessä Hovenweepin autiomaassa on useita pieniä torneja, joiden ikkunat osoittavat päiväntasausten auringonlaskun suuntiin. Torneja on kuitenkin selvästi käytetty muihinkin tarkoituksiin, joten mitään observatorioita ne eivät ole. Todennäköisemmältä tuntuu, että Hovenweepin aurinkotornien tähtitieteellinen merkitys on samantapainen kuin Stonehengen.
Pohjoisemmille kansoille kesä- ja talvipäivänseisaukset ovat huomattavia Auringon vuotuisen liikkeen tapahtumia. Päiväntasaajan ympäristössä niiden merkitys on vähäisempi, sillä päivän pituus ei vaihtelee paljoa eikä Auringon liike ole samalla tavalla yhteydessä voimakkaisiin vuodenaikojen vaihteluihin kuin pohjoisempana. Tärkeämpi ja myös helpommin havaittava tapahtuma on Auringon kulku taivaanlaen kautta.
Ennen Kolumbuksen retken jälkeen alkanutta tuhotyötä pisimmälle uudella mantereella ehtivät kehittyä Keski-Amerikan kulttuurit. Vanhimmat tunnetut rakennukset ovat Meksikon lahden rannalla asuneiden olmeekkien perua, noin 3000 vuotta vanhoja. Ajanlaskumme alkuaikoina Väli-Amerikassa oli jo useita suuria kaupunkeja, joiden asemakaavat oli suunniteltu huolella. Taiteessa ja tieteessä pisimmälle pääsivät Yucatánin niemimaalla asuneet mayat. Klassisen mayakulttuurin kukoistuskausi ulottui noin 300-luvulta 900-luvulle. Väli-Amerikassa kirjoitustaito kehittyi jo ennen ajanlaskumme alkua. Sen ansiosta tiedämme sikäläisistä kulttuureista enemmän kuin Pohjois- ja Etelä-Amerikan intiaanien saavutuksista.
Meidän tulee nöyrästi kiittää espanjalaisia ja portugalilaisia valloittajia ja katolista kirkkoa siitä, etteivät nämä saavutukset kuitenkaan ole enää rumentamassa tätä harrasta maailmaamme. Käännytystyössä kunnostautui erityisesti isä Diego de Landa (1542-1579), joka 1562 poltatti 5000 mayojen "idolia" ja 27 käsikirjoitusta. Hän kirjoittaa, että tämä aiheutti mayoissa suurta surua. Epäilemättä niin tapahtui - kyllä minäkin surisin, jos joku kantaisi kirjahyllyni sisällön juhannuskokkoon. Pian tämän jälkeen de Landa joutui palaamaan Espanjaan vastaamaan teoistaan. Tuomiota odotellessaan de Landa kirjoitti puolustuksekseen kirjan Relación de las Cosas de Yucatán, joka ilmestyi 1566. Vihdoin de Landa sai vapauttavan tuomion ja palasi Yucatánin piispaksi. On kohtalon ivaa, että de Landan kirjasta tuli tärkein mayojen elämästä kertovista tietolähteistä. Sillä oli merkittävä asema mm. tulkittaessa mayojen kirjoitusmerkkejä.
Mayojen kirjoitus säilyi pitkään arvoituksena. Muutaman viime vuosikymmenen aikana tulkinnassa on kuitenkin edistytty huomattavasti, ja nyt useimpien kirjoitusmerkkien merkitys tunnetaan. Tähtitieteellisessä mielessä kiintoisin Mayojen säilyneistä käsikirjoituksista on Dresdenin kirjastoon vuonna 1740 hankittu kirja, jota nykyisin kutsutaan nimellä Dresdenin koodeksi. Se on kirjoitettu noin vuoden 1000 paikkeilla. Palaamme sen sisältöön vähän myöhemmin.
Pohjoisemmassa asuneiden atsteekkien keskuudessa tuho ei ollut samanlainen kuin Yucatánilla. Itse asiassa valloittajat pyysivät atsteekkeja valmistamaan elämästään kertovan kirjan. Tämä Mendozan koodeksina tunnettu kirja on kirjoitettu atsteekkien kuvakirjoituksella, mutta espanjalaiset ovat täydentäneet sitä omilla kommenteillaan. Se on siten erinomaisen tärkeä ja hyödyllinen lähde atsteekkien kulttuurista kiinnostuneelle.
Noin vuonna 600 ennen ajanlaskumme alkua Oaxacan laaksossa tapahtui huomattava muutos urbaanimpaan suuntaan. Sinne rakennettiin kulttuurikeskus. Se sijoitettiin vaikuttavaan, mutta epäkäytännölliseen paikkaan vuorelle, joka nykyisin tunnetaan nimellä Monte Albán.
Monte Albán on rakennettu suorakaiteen muotoisen aukion ympärille. Rakennusten pääakselit ovat melkein pohjois-etelä- tai itä-länsisuunnassa. Poikkeama pääilmansuunnista on pieni, mutta johdonmukainen. Pääilmansuuntiin nähden kaupungin koordinaatistoa on kierretty hieman myötäpäivään. Tästä yleiskaavasta on yksi poikkeus: aukion nurkalla sijaitseva rakennus, jolle arkeologit ovat antaneet runollisen ja mielikuvitusta kiihottavan nimen "rakennus J". Se on muodoltaan epäsäännöllinen ja mutkikas, mutta jonkintapainen symmetria-akseli ja portaikko osoittavat kohti koillista.
Eniten Monte Albánin ja muiden Väli-Amerikan kaupunkien arkeoastronomiaa ovat tutkineet Anthony Aveni ja Horst Hartung. Heidän mittaustensa mukaan rakennus J:n ylimmän kerroksen oviaukko osoittaa suuntaan 47,5 astetta pohjoisesta myötäpäivään, siis suunnilleen koilliseen. Mikäli havaitsija istui tuolla huoneessa katselemassa ulos oviaukosta, mitä hän saattoi nähdä?
Avenin mukaan radiohiiliajoituksen perusteella rakennus J on rakennettu vuonna 275 ennen ajanlaskumme alkua. Tuohon aikaan ainoa huomattava tähtitieteellinen tapahtuma rakennuksen osoittamassa suunnassa oli Capella-tähden nousu. Tämä tuntuu aluksi hieman kaukaa haetulta selitykseltä. Miksi taivaan kuudenneksi kirkkaimman tähden nousu olisi ollut niin merkittävä tapahtuma, että se olisi vaikuttanut rakennuksen suunnitteluun?
Arvoitukseen on uskottavan tuntuinen vastaus. Capella sinänsä ei ollut tärkeä, mutta se on ainoa kirkas tähti, joka nousi heliakkisesti juuri sinä päivänä, jolloin Aurinko keväällä kulki Monte Albánin zeniitin kautta. Rakennus J:n oviaukosta katsova havaitsija näkee myös aukion toisella puolella olevan rakennus P:n. Tästä samaisesta rakennus P:stä löytyy havaintoväline, joka tukee äskenmainittua teoriaa. Rakennus P:n portaikon alla on pieni huone, josta lähtee kapea pystysuora portaikon lävitse johtava putki. Tämän zeniittiputken ja Capellan havaintojen avulla Monte Albánin papit pystyivät päättelemään tarkasti sen päivän keväällä, jolloin Aurinko kävi zeniitissä.
Näitä havaintoja ei kuitenkaan tehty vain havaitsemisen ilosta. Zeniitissä olevalla Auringolla oli varmasti uskonnollista merkitystä. Sen avulla ajoitettiin asianmukaiset rituaalit, mutta sillä oli konkreettisempaakin merkitystä maanviljelystä harjoittaneelle yhteisölle. Se nimittäin ilmoitti, milloin sadekausi oli odotettavissa ja milloin vilja oli otollista kylvää.
Monte Albánista löydettyjä hieroglyyfejä ei ole pystytty täysin tulkitsemaan. Ilmeisesti ne kertovat tehdyistä valloituksista ja niiden päivämääristä. Myöhemmin mayojen lähes täydellisyyteen viemä kalenterijärjestelmä oli siis varsin pitkällä jo 2500 vuotta sitten.
Huomaamme Kuolleiden kadussa saman kummallisuuden, jonka tapasimme jo Monte Albánissa. Katu ei ole aivan pohjois-eteläsuunnassa, vaan kiertynyt siitä myötäpäivään noin 15,5 astetta. Olisiko tällä omituisella suunnalla ehkä jokin tähtitieteellinen merkitys?
Mahdollinen ratkaisu löytyy risti-ja-ympyrä -symboleista. Ne ovat pisteistä muodostuvia kuvioita, jotka esittävät kahta sisäkkäistä ympyrää ja niiden päällä olevaa ristiä. On arveltu, että ympyrät kuvaisivat Aurinkoa. Viittaisiko risti kenties Auringon paikkaan zeniitissä, keskellä taivasta?
Joka tapauksessa tällainen symboli löytyy läheltä Teotihuacánin suurta aurinkopyramidia. Kolmen kilometrin päässä olevalla Cerro Coloradon kukkulalla on myös samanlainen merkki. Kun nämä kuviot yhdistetään, saadaan viiva, joka parin kaariminuutin tarkkuudella on kohtisuorassa Kuolleiden katua vastaan. Mutta mihin tämä suunta sitten liittyy?
Aurinkopyramidin merkiltä katsottuna Cerro Colorado osoittaa suunnan, jonne Pleiadit laskevat. Pleiadeilla taas oli aivan tietty merkitys. Ensinnäkin ne kulkivat tuohon aikaan Teotihuacánin zeniitin kautta. Toiseksi ne laskivat juuri aamun sarastaessa sinä kevään päivänä, jona Aurinko oli nouseva zeniittiin. Pleiadeilla oli siis Teotihuacánin tähtien tarkkailijoille samanlainen merkitys kuin Capellalla Monte Albánin asukkaille.
Monissa myöhemmin rakennetuissa kaupungeissa esiintyy sama periaate. Katuverkoston pääsuunta poikkeaa hieman myötäpäivään pohjois-eteläsuunnasta. Suunnat kuitenkin vaihtelevat, ja on vaikea sanoa, perustuvatko ne todellisiin havaintoihin, vai onko kysymyksessä ehkä Teotihuacánin asemakaavan epäonnistunut jäljittely.
Teotihuacánin vallan levitessä myös sen ympyrä ja risti -symboli levisi. Tämän ekspansion myötä saamme lisätodisteen siitä, että tuo symboli liittyy jotenkin zeniitistä paistavaan Aurinkoon. Sitä ei nimittäin ole tavattu Kravun kääntöpiirin pohjoispuolelta, siis alueelta, jossa Aurinko ei koskaan nouse zeniittiin. Sen sijaan jo muutama kilometri kääntöpiirin eteläpuolelta, Cerro el Chapínissa, näitä ympyrä ja risti -kuvioita esiintyy.
Ajanlaskumme alkuaikoina Teotihuacánissa asui 40-50 000 ihmistä. Suurimman kukoistuksen kaudella vuosina 350-650 väkiluku oli jo 200 000. Sitten vuoden 700 paikkeilla kaikki luhistui. Kaupunki tuhottiin perinpohjin. Ilmeisesti syynä oli ulkopuolisen vihollisen hyökkäys, mutta myös pakeneva väestö osallistui hävitykseen. Syytä kaupungin tuhoon ei tiedetä. Sen elinkelpoisuus oli jo heikentynyt, sillä rakennusmateriaalin ja polttopuun suuri tarve oli käyttänyt loppuun ympäristön metsät ja viljely oli kuluttanut autioituvan maan niin, ettei se enää pystynyt elättämään suurkaupunkia. Ympäristötuhoilla oli vakavia seurauksia jo puolitoista vuosituhatta sitten. On turha ylistää menneiden aikojen ihmisten luontoystävällisyyttä, sillä he olivat aivan samanlaisia tuholaisia kuin mekin. Se, että vauriot jäivät vähäisemmiksi johtuu lähinnä siitä, että heitä oli niin paljon vähemmän kuin holtittomasti lisääntyviä aikalaisiamme.
Myös Uxmalin pääsuunta poikkeaa hieman pohjoisesta itään. Tästä yleiskaavasta merkittävin poikkeus on kuvernöörin palatsina tunnettu rakennus, jonka pitkän sivun suunta poikkeaa 29 astetta pohjois-eteläsuunnasta.
Palatsi on rakennettu kolmen kiviterassin päälle, jotka kohottavat sen muita rakennuksia korkeammalle. Symmetrisen rakennuksen alaosa on sileä, mutta sitä rytmittävät useat oviaukot. Tämän yläpuolella on veistetyistä kalkkikivistä laadittu reliefi, jonka ehkä silmiinpistävin piirre on abstrakti spiraalikuviointi. Reliefistä erottuu symboleja, jotka tunnetaan mayojen kirjoituksen Venusta tarkoittavana merkkinä. Tämä viittaa siihen, että rakennuksen poikkeavalla suunnalla saattaisi olla jotakin tekemistä Venuksen kanssa.
Aveni ja Hartung tutkivat, mitä palatsin oviaukon läpi katseleva havaitsija saattaisi nähdä. Osoittautui, että suunta osui parin kaariminuutin tarkkuudella yksiin Venuksen eteläisimmän nousun kanssa, mikä tapahtuu kerran kahdeksassa vuodessa. Täsmälleen samassa suunnassa horisontissa näkyi jokin muhkura. Rämmittyään ryteikön lävitse tutkimaan asiaa lähemmin Aveni ja Hartung havaitsivat, että muhkura olikin suuri pyramidi. Yhteensattuma jonkin luonnollisen maastomuodon kanssa on aina hieman epäilyttävä, mutta keinotekoinen täsmälleen oikeassa suunnassa kymmenen kilometrin päässä oleva suuntaviitta ei enää vaikuta sattumalta.
Toinen rakennus, jolla oli tärkeä osuus mayojen Venus-havainnoissa on Chichén Itzán torni, joka tunnetaan nimellä Caracol. Torni seisoo noin 20×20 metrin alustalla, joka on muodoltaan epäsäännöllinen nelikulmio. Alimpana on laaja suorakaiteen muotoinen alusta, jonka päällä sijaitsi muitakin rakennuksia. Tornin sisällä on yläkertaan johtava spiraalinmuotoinen porraskäytävä. Tästä käytävästä Caracol on saanut espanjankielisen nimensä: sana tarkoittaa etanaa tai sen kotilon muotoa, spiraalia.
Rakennuksen epäsymmetrisyyden innoittama arkeologi Eric Thompson kirjoitti 1945:
Ennemmin tai myöhemmin jokainen kaupunki pystyttää jonkin kammottavan rakennuksen, joka saa vatsan sekaisin: Lontoolla on Albert Hallinsa, New Yorkilla Grantin hauta, ja Harvardilla Memorial Hall. Jos pystyy vapauttamaan itsensä siitä lumouksesta, jonka antiikkisuus luultavasti aiheuttaa ja ajattelemaan tätä rakennusta kaikessa kauheudessaan puhtaasti esteettiseltä kannalta, huomaa, ettei mikään noista ole niin inhottava kuin Chichén Itzán Caracol. Se seisoo kuin kaksikerroksinen hääkakku nelikulmaisen laatikkonsa päällä. Sen rakentaneiden arkkitehtien maussa oli hyvin selvästi jotakin vikaa.
Jos Thompson olisi nähnyt nykyisten arkkitehtiemme pakkomielteen varustaa jokainen rakennus lasisella tornilla, hän olisi ehkä pitänyt Caracolia jopa kauniina.
Ylempi alusta on hieman epäsäännöllinen neliö, ja lisäksi se on vinossa alemman alustan suhteen. Voisiko sen asennolla olla jokin tähtitieteellinen merkitys? Jos seisomme tornin keskellä, yksi alustan nurkista osoittaa kesäpäivänseisauksen auringonnousun suuntaan ja vastakkainen nurkka talvipäivänseisauksen auringonlaskun suuntaan.
Valitettavasti Caracolin tornin ylin osa on sortunut, joten emme saa tietää, mihin kaikkiin havaintoihin sitä on käytetty. Kolme säilynyttä ikkuna-aukkoa viittaavat lukuisiin Venukseen liittyviin tapahtumiin ja myös auringonlaskuun kevätpäiväntasauksen iltana.
Tiettyyn suuntaan avautuva ikkuna ei määrää
tähtäyssuuntaa kovin tarkasti. Havaintojen
tarkkuus paranee, jos tähtäyssuuntana
käytetään aukon vastakkaisten nurkkien
määräämää suuntaa (katkoviiva).
Itse asiassa aukot eivät osoita näihin suuntiin. Jos kuitenkin seisomme esimerkiksi ikkunan oikean sisäreunan lähellä ja katsomme kohti vasenta ulkoreunaa, löydämme halutun suunnan. Taivaasta näkyy tällöin vain kapea kaistale, ja suunta tulee määritetyksi paljon tarkemmin kuin katsomalla suoraan leveän ikkuna-aukon lävitse.
Vaikka tähtitaivaan ilmiöillä on nähtävästi ollut merkitystä Keski-Amerikan kaupunkien arkkitehtuurissa, yhteys on epäsuoraa. Caracol on yksi niistä harvoista rakennuksista, jolla näyttää selvästi olleen tähtitieteellisiin havaintoihin liittyvä merkitys. Caracol on ollut käytössä juuri niihin aikoihin, jolloin Dresdenin koodeksi kirjoitettiin, noin vuoden 1000 paikkeilla. Ehkä sen laatimisessa on käytetty juuri Caracolissa tehtyjä havaintoja.
Nykyisen Hondurasin alueella sijaitseva Copán oli huomattava taiteen ja tieteen keskus mayakulttuurin klassisella kaudella, jonka jälkeen se autioitui täysin. Copánista löydettyjä hieroglyfejä on käytetty todisteena mayojen kalenterin tarkkuudesta. Palaamme kalenterikysymykseen hetken kuluttua.
Vuonna 1949 Palenquen suurimmasta, noin vuonna 690 rakennetusta temppelistä löydettiin alas johtava käytävä. Kolme vuotta kestäneen kaivaustyön jälkeen päästiin hautaholviin, josta löytyi sarkofagi painavan kivialttarin alta. Sittemmin on saatu selville, että sarkofagiin haudattu noin nelikymmenvuotias mies oli yksi Palenquen merkittävimmistä hallitsijoista, Pacal.
Pacalin sarkofagin kauniisti koristeltu kansi sai kyseenalaista julkisuutta Erich von Däniken käytettyä sitä todisteena ulkoavaruuden olentojen vierailusta. Vaikka kansi pikaisesti katsottuna saattaakin tuoda mieleen kuvan raketissa istuvasta matkustajasta, tällainen tulkinta on kovin kaukaa haettu. Kuva koostuu elementeistä, jotka esiintyvät myös muunlaisissa yhteyksissä ja joilla on aivan tietyt merkitykset mayojen symboliikassa. Ne kuvaavat luontoa hallitsevia voimia ja jaksollisuuksia ja mahtavan henkilön matkaa tuonpuoleiseen. Ufotarinoita yksinkertaisempi selitys löytyy mayojen omasta kulttuurihistoriasta.
Imix Kimi Chuwen Kib Ik' Manik' Eb Kaban Ak'bal Lamat Ben Etz'nab K'an Muluk Ix Kawak Chikchan Ok Men Ahaw
Meistä luontevinta olisi käyttää hierarkista merkintätapaa ja antaa päville nimet esimerkiksi järjestyksessä 1 Imix, 2 Imix jne. aina 13 Imixiin asti, minkä jälkeen tulisi 1 Ik'. Intiaanien menetelmä oli kuitenkin toisenlainen. Ensimmäinen päivä oli 1 Imix, toinen 2 Ik', kolmas 3 Ak'bal jne. Päivän 13 Ben jälkeen tuli 1 Ix, 2 Men jne. Koska luvuilla 13 ja 20 ei ole yhteisiä tekijöitä, mikään päivän nimi ei toistu ennen kuin kaikki mahdolliset 13×20 = 260 kombinaatiota on käytetty.
Mayojen lukujärjestelmän kantaluku oli 20.
Numeroita voitiin merkitä joko hieroglyfeillä
tai yksinkertaisemmilla merkeillä, joissa
piste tarkoittaa yhtä ja viiva viittä.
Äärimmäisenä oikealla on luku 1996 esitettynä
näillä merkeillä. Koska
1996=4×400+19×20+16, luvun esittämiseen
tarvitaan numerot 4, 19 ja 16.
Mayojen kalenteria on usein havainnollistettu kahdella hammasrattaalla. Toisessa on 13 hammasta, joista kuhunkin on kirjoitettu yksi numero. Toisessa rattaassa on 20 hammasta ja yhtä monta nimeä. Päivän nimi saadaan lukemalla kohdakkain osuvat tekstit. Kuva esittää päivää 7 Muluk. Päivän vaihtuessa rattaat kiertyvät yhden pykälän verran, ja seuraava päivä on 8 Ok.
Syy tähän 260 päivän jaksoon ei ole tiedossa. Yksi mahdollinen selitys on, että se liittyy ihmisen raskausaikaan, sillä 260 päivää on melko tarkkaan yhdeksän kuukautta.
Itseäni huvittaa suuresti ajatus matemaattisesti suuntautuneesta kalenterinlaatijasta, joka tuskastuu yhteismitattomiin päiviin, kuukausiin ja vuosiin, ja toteaa vihdoin, että mitä hittoa, miksi vuodenaikojen jakson tai Kuun vaiheiden pitäisi olla kalenterin perustana! Ihan yhtä hyvin kalenterin voi perustaa keinotekoiselle jaksolle, jonka pituus on aina yhtä monta päivää.
Kalenteri sinänsä on tällöin äärimmäisen yksinkertainen ja kaunis. Ei tarvita mitään ylimääräisiä kuukausia tai karkauspäiviä. Omassa kalenterissamme Kuun ja planeettojen tapahtumat osuvat eri päiviin eri vuosina. Tässä abstraktissa kalenterissa myös Auringon liikkeet osuvat milloin mihinkin. Ne toistuvat kuitenkin jaksollisesti, ja oikean päivän laskeminen ei vaadi kuin kerto- ja jakolaskua, kunhan oikea jakso on ensin selvitetty havaintojen avulla. Omassa kalenterissamme päivämäärien laskeminen on itse asiassa paljon työläämpää, koska kalenteriin on siroteltu ylimääräisiä karkauspäiviä, ja kuukausien pituudet vaihtelevat. Tavallinen koululainen joutuu tuskailemaan melkoisesti, jos hänen pitää selvittää, mikä päivä tulee 2000 päivää vuoden 1969 maaliskuun kolmannen jälkeen. Mayakalenterin käyttäjä laskisi tämän helposti päässään.
En tiedä, oliko tämä muinaisten kalenterien laatijoiden ajattelutapa. Tiedämme kuitenkin, että heidän matematiikkansa oli enemmän algebraa kuin geometriaa, siis samaan tapaan kuin Babyloniassa. He eivät ilmeisesti rakennelleet sellaisia maailmanmalleja kuin kreikkalaiset. Mahdollisesti uskonto oli jo sitovasti kuvannut maailmankaikkeuden rakenteen, eikä sitä sopinut muuttaa, tai sitten se ei vain kiinnostanut heitä. Oli miten oli, Keski-Amerikan tähtitiede oli hyvin käytännönläheistä; se pyrki ennustamaan tulevia ilmiöitä mahdollisimman tarkasti. Voisimme luonnehtia tilannetta sanomalla, että maailmaa kuvattiin havaintoihin perustuvilla numeerisilla malleilla välittämättä siitä, mitä siellä "todella" tapahtui.
Abstraktin 260-päiväisen jakson lisäksi mayat käyttivät myös 365 päivän jaksoa. Tämä käsitti 18 winalia, jotka olivat kaikki 20 päivän mittaisia, sekä viisi ylimääräistä päivää. Koska tämä jakso on trooppista vuotta hieman lyhempi, sekään ei pysy vuodenaikojen vaihtelun tahdissa.
Winalien nimet on lueteltu seuraavassa taulukossa.
Pohp Xul Zac Pax Wo Yaxk'in Keh K'ayab Sip Mol Mak Kumk'u Sotz' Ch'en K'ank'in Sek Yax MuwanVaihtelun vuoksi tämän jakson päivät nimettiin sitten meistä luonnolliselta tuntuvalla tavalla: 1 Pohp, 2 Pohp, ... 20 Pohp, 1 Wo jne. Päivämäärä ilmoitettiin antamalla sen nimi molemmissa järjestelmissä, siis esimerkiksi 2 Ik 5 Wo. Koska 260:n ja 365:n pienin yhteinen jaettava on 18 980, sama nimi toistuu 18 980 vuorokauden eli noin 52 vuoden välein.
Käytössä oli kolmaskin järjestelmä, "pitkä luku", jolla voitiin ilmaista hyvin pitkiäkin ajanjaksoja. Tässä järjestelmässä päiväys ilmaistiin seuraavien yksiköiden avulla:
Tämän ajanlaskun nollanneksi päiväksi on eri tapahtumien ajankohtia vertailemalla päätelty muutaman päivän tarkkuudella 13.8.3114 eaa. gregoriaanisen kalenterin mukaan. Mayojen ajanlaskussa kyseinen päivä on 4 Ahaw 8 Kumk'u.
Tällaisen päivien numeroinnin avulla on helppo laskea päivämäärien erotuksia ja siten etsiä ilmiöiden jaksollisuuksia. Nykyisin tähän tarkoitukseen käytetään juliaanisia päiviä. Juliaanisten päivien ja mayojen pitkän luvun nollakohdat poikkeavat toisistaan, mutta muuten kysymys on oleellisesti samasta asiasta.
Palataanpa vielä tuohon jo muutaman kerran mainittuun Dresdenin koodeksiin, joka on paras mayojen kalenteria koskeva tietolähde. Sen tähtitieteellisesti kiinnostavimmat osat koskevat pimennyksiä ja Venuksen ilmiöitä.
Kuten aikaisemmin on todettu, vain kuunpimennykset toistuvat niin säännöllisesti, että niitä voidaan ennustaa ilman pitkälle menevää matematiikkaa.
Dresdenin koodeksista kahdeksan sivua on omistettu kuunpimennysten ennustamiselle. Kaikkien pimennysten ennustaminen on varsin vaikeaa. Helpompaa on ennustaa joukko säännöllisin välein toistuvia "vaarallisia" päiviä, jolloin pimennys saattaa tapahtua. Dresdenin koodeksissa esiintyy 177 päivän jakso, joka vastaa pimennysvuoden puolikasta. Väliin on sijoiteltu 148:n päivän jaksoja. Mikäli mayat ajattelivat, että kuunpimennysten välit ovat näiden kahden luvun kombinaatioita, he pystyivät ennustamaan oikein noin puolet kuunpimennyksistä. Mikään täydellinen järjestelmä ei siis ollut kyseessä, mutta melkoisen hyvä kuitenkin.
Pimennysten jaksollisuus liitettiin myös pyhään 260 päivän jaksoon. Dresdenin koodeksin taulukko kattaa 11 958 päivää eli vajaat 33 vuotta. Tämä on hyvin lähellä 11 960 päivää, joka vastaisi 46 kappaletta 260 päivän jaksoja tai 405 synodista kuukautta. Tästä voimme laskea, että mayojen arvo synodisen kuukauden pituudelle oli vain 7 minuuttia todellista pienempi.
Dresdenin koodeksi sisältää myös Venus-kalenterin. Siinäkin korostuu mayojen pyrkimys kauniiseen jaksollisuuteen. Ongelmana Venuksenkin tapauksessa on, että sen jaksot vuorokausina eivät ole kokonaislukuja. Siksi kalenteriin täytyi ajoittain tehdä korjauksia. Näin Venuksen liikkeet pitkillä aikaväleillä saatiin keskimäärin varsin tarkasti.
Jotta Venuksen liikkeet voitaisiin liittää pyhään 260 päivän jaksoon, mayat joutuivat keksimään huomattavan pitkän ajanjakson, 1 366 560 päivää. Tämä on merkittävä ajanjakso, sillä se on jaollinen useilla muilla jaksoilla. 260 päivän vuosia siihen mahtuu 5526 kappaletta, Venuksen keskimääräisiä 584 päivän synodisia jaksoja siihen sisältyy 2340 kappaletta, ja lisäksi se on melko tarkasti 3744 trooppista vuotta ja 1780 Marsin synodista jaksoa.
Tällainen kalenteri antaa aavistuksen samanlaisesta kiinnostuksesta numeroihin, kuin mitä tapasimme jo Babyloniassa. Mukaan on mahdollisesti sekoitettu jonkinlaista lukumystiikkaa eli numerologiaa. Kalenterien tehtävänä oli auttaa laskemaan uskonnollisten menojen kannalta tärkeät päivät, mutta mitään selkeää kuvaa maailmankaikkeuden koneistosta niihin ei liittynyt.
Aina silloin tällöin kuulee sanottavan, että mayojen kalenteri oli jopa nykyistä tarkempi. Kalenterihan on vain jokin keino numeroida päivät, eikä tässä mielessä voi puhua mistään tarkkuudesta. Jos kalenterissa on ylimääräisiä päiviä tai siitä puuttuu päiviä, se ei ole epätarkka, vaan virheellinen.
Kokonaan toinen asia on, miten kalenteri liitetään taivaallisiin ilmiöihin ja vuodenaikoihin. Tässä mielessä vanhojen kalenterien tarkkuus on tilastollista ja perustuu pitkällä aikavälillä tehtyihin havaintoihin. Kalenterissa käytettävät jaksot ovat aina kokonaisia päiviä, toisin kuin todelliset jaksot. Ajan mittaan virhe kasaantuu niin suureksi, että kalenterin ennuste poikkeaa todellisuudesta jo kokonaisella vuorokaudella. Näitä virheitä on sitten korjailtava erilaisilla interkalaatioilla, lisäämällä kalenteriin ylimääräisiä päiviä, kuukausia tai muita jaksoja. Jos tarkastellaan vuosikymmenien tai -satojen aikaväliä, tällaisen kalenterin ennusteet voivat olla keskimäärin hyvin tarkkoja, mutta yksittäisten tapahtumien ennustamisessa tarkkuus on paljon huonompi.
Inkakulttuuri alkoi Cuzcon laaksosta, joka sijaitsee nykyisen Perun alueella. Sieltä se alkoi laajentua 1400-luvun alkupuolella ja valloitti ennen pitkää Andien länsipuolisen alueen nykyisestä Ecuadorista Chilen puoliväliin saakka. On arvioitu, että laajimmillaan inkojen valtakuntaan kuului 12 miljoonaa ihmistä, jotka puhuivat pariakymmentä eri kieltä. Laaja ja monista etnisistä ryhmistä koostuva valtakunta oli todennäköisesti hankala hallittava, ja espanjalaisten saapuessa Perun rannikolle vuonna 1532 inkavaltio olikin sisällissodan partaalla.
Aurinko nousee
suunnasta A päivänä, jolloin se kohoaa zeniittiin.
Kun Aurinko laskee vastakkaiseen suuntaan B,
se kulkee keskiyöllä nadiirin kautta.
Inkoilla ei ollut kirjoitettua kieltä. Sen sijaan heillä oli kehittynyt kirjanpitojärjestelmä, jossa käytettiin lankoihin solmittuja solmuja, quipuja.
Inkojen valtakunta sijaitsee päiväntasaajan ja kauriin kääntöpiirin välisellä alueella. Siellä Aurinko siis kohoaa zeniittiin kahdesti joka vuosi. Tämän hetken havaitsemiseen käytettiin pystysuoria pylväitä, jotka kadottivat varjonsa Auringon kulkiessa zeniitin kautta. Vielä tärkeämpi oli päivä, jolloin Aurinko kulki zeniitin vastakkaisen pisteen eli nadiirin kautta. Se liittyi maaäidin, Pachamaman, palvontaan. Samalla se merkitsi hetkeä, jolloin kylvötyöt oli otollista aloittaa. Cuzcon seuduilla tämä tapahtui elokuun puolivälissä.
Päiväntasaajalla zeniitin kautta kulkeva Aurinko ohittaa nadiirin seuraavana keskiyönä. Muilla leveyksillä tämä ei pidä paikkaansa, mutta nadiirin ohituksen yö on silti määritettävissä yksinkertaisella havainnoilla. Merkitään nousevan Auringon suunta päivänä, jolloin Aurinko kohoaa zeniittiin. Kun sitten Aurinko laskee täsmälleen vastakkaiseen suuntaan, se kulkee keskiyöllä nadiirin kautta.
Cuzcon lounaispuolella sijaitsee Nazcan autiomaa, jonka monet tuntevat Erich von Dänikenin kirjoista. Kiinnostuaksemme Nazcan tasangosta emme kuitenkaan tarvitse von Dänikenin rasistisia ajatuksia, että vain valkoihoinen eurooppalainen ihminen pystyy merkittäviin suorituksiin.
Nazcan autiomaan erikoisuus ovat laajat, ympäristöään vaaleampien viivojen muodostamat kuviot. Kuviot koostuvat jättiläismäisistä lintujen kuvista ja niiden poikki risteilevistä viivoista. Ne on tehty poistamalla viivojen kohdalta Auringon tummentama pintamateriaali. Kuvioiden suunnattoman koon vuoksi ne hahmotettiin vasta 1930-luvulla, kun alueen yli alkoi säännöllinen lentoliikenne.
Viivojen suuntia on tutkinut myös kukapa muu kuin Stonehengen tulkinnastaan kuuluisaksi tullut Gerald Hawkins. Kaikkiaan 186 suunnasta hän pystyi kuitenkin liittämään tähtitieteellisiin ilmiöihin vain 16. Yksi selitys on, että Hawkins etsi pohjoisilla leveyksillä eläville ihmisille kiinnostavia suuntia, jotka eivät välttämättä ole merkittäviä päiväntasaajan seuduilla. Toinen, uskottavampi selitys on, että kuvat ovat todellakin vain kuvia, joilla ei ole mitään tähtitieteellistä merkitystä.
Vanhemmissa tähtitieteen historian kirjoissa intiaanien tähtitiedettä ei juuri mainita. Enemmän tietoa löytyy uusista lähinnä arkeoastronomiaa käsittelevistä teoksista. Onko tämä kiinnostuksen puute vakava laiminlyönti, jonka vuoksi on menetetty jotakin merkittävää tietoa? Tuskin.
Niin kiinnostava kuin amerikkalainen kehityslinja onkin, sillä ei ole ollut merkitystä luonnontieteiden kannalta. Metodologisessa mielessä se ei koskaan kohonnut babylonialaisia korkeammalle. Pisimmälle päässyt mayakulttuuri oli sitä paitsi jo aikoja sitten ohittanut zeniittinsä eurooppalaisten ryöstöretkien alkaessa. Jos kulttuurit olisivat kohdanneet rauhallisemmissa merkeissä vuosituhat aikaisemmin, mayojen tiede olisi voinut saada merkittävämmän aseman tieteen historiassa.
Hadingham, Evan: Early Man and the Cosmos, Walker and Company, New York 1984.
Krupp, Edwin C. (ed.): In Search of Ancient Astronomies, Penguin Books 1979.
de Landa, Diego: Kertomus Jukatanin asioista, suom. Helinä Karttunen ja Ulla Ranta, Like 1997.
Thompson, J. Eric S.: Maya Hieroglyphic Writing, University of Oklahoma 1960.
Thompson, J. Eric S.: A Commentary on the Dresden Codex, Memoirs of the American Philosophical Society 92, 1972.
Thurston, Hugh: Early astronomy, Springer-Verlag 1994.