Tähtikarttojen historiaa

Ensimmäiset tähtikartat olivat pallokarttoja, joissa taivaanpallo kuvattiin ulkoapäin nähtynä. Tähtikuviot näkyivät niissä peilikuvina. Samaa käytäntö sovellettiin myös tasokarttoihin, jotka niinikään esittivät taivasta peilikuvana. Sellainen on esimerkiksi Piccolominin De le stelle fisse vuodelta 1540.

Viimeinen vanhan perinteen edustaja oli Johannes Heveliuksen vuonna 1687 julkaisema kartasto Firmamentum Sobiescianum. Se perustui Heveliuksen omiin havaintoihin, jotka olivat tarkkuudeltaan aikansa parhaita.

Jo 1603 baijerilainen lakimies ja tähtitieteen harrastaja Johannes Bayer oli julkaissut kartaston Uranometria, jossa tähtitaivas kuvataan sellaisena kuin se näkyy taivaanpallon sisäpuolelta. Kartastossaan Bayer aloitti nykyisen käytännön merkitä tähdistöjen kirkkaimpia tähtiä kreikkalaisilla kirjaimilla. Esimerkiksi Ison koiran (Canis major) kirkkain tähti Sirius on alfa CMa.

Monissa vanhoissa kartoissa myyttisillä hahmoilla oli tärkeä asema. Kieltämättä kauniista kartoista oli joskus vaikea erottaa itse pääasiaa, tähtiä. Argelanderin Uranometria nova (1843) edustaa tällaisen jumaltaruston Götterdämmerungia, jossa tähdet alkavat nousta pääosaan ja myyttiset hahmot väistyvät taka-alalle. Argelanderin päätyö oli luettelo Bonner Durchmustgerung ja siihen liittyvä kartasto, jossa kehitys on viety äärimmilleen: karttalehdillä ei ole mitään muuta kuin tähtiä ja koordinaattiviivoja.