Linssikaukoputki eli refraktori

Ensimmäisissä kaukoputkissa objektiivina oli yksinkertainen linssi. Näiden kaukoputkien haittana on väriaberraatio. Koska lasi taittaa valon eri värejä eri suuruisen kulman verran, kaikki värit eivät osu samaan polttotasoon, vaan polttoväli pitenee aallonpituuden kasvaessa. Tämän kuvausvirheen poistamiseksi keksittiin 1700-luvulla kaksinkertainen akromaattinen linssi, jolla polttovälin muutos on paljon vähäisempää ja lisäksi tietyllä aallonpituudella l0 polttovälillä on ääriarvo (yleensä minimi), jonka läheisyydessä polttovälin muutos aallonpituuden mukana on hyvin pieni.

Jos kaukoputki on tarkoitettu silmin tehtäviä havaintoja varten, valitaan l0 = 550 nm, mikä vastaa silmän herkkyysmaksimia. Valokuvauskäyttöön tarkoitettu objektiivi taas on useimmiten suunniteltu siten, että l0 on noin 425 nm, koska tavalliset valokuvauslevyt ovat herkimpiä sinisessä spektrin alueessa.

Muodostamalla objektiivi kolmesta tai useammastakin eri lasilaatua olevasta linssistä saadaan väripoikkeama yhä paremmin korjatuksi (apokromaattiset objektiivit). Lisäksi on kehitetty erikoisia lasilaatuja, joiden taitekertoimien aallonpituusriippuvuudet sopivat niin hyvin yhteen, että jo kahdella osalinssillä saavutetaan erittäin hyvä väriaberraation korjaus. Tähtitieteessä niitä on toistaiseksi kuitenkin käytetty varsin vähän.

Suurimmissa linssikaukoputkissa on noin metrin läpimittainen aukko (vuonna 1897 valmistuneessa Yerkesin observatorion teleskoopissa 102 cm ja Lickin observatorion teleskoopissa (1888) 91 cm). Aukkosuhde on tyypillisesti f/10 .. f/20.

Linssikaukoputkien käyttöä rajoittaa niiden pieni näkökenttä ja kömpelön pitkä rakenne. Refraktoreita käytetään edelleen esimerkiksi meridiaanikoneiden kaukoputkina tähtien paikkoja mitattaessa.

Laajempi kuvakenttä saadaan monimutkaisemmilla linssijärjestelmillä, jolloin kaukoputkea sanotaan astrografiksi.