Avaruuslentojen historiaa

Ruutia ajoaineena käyttävä ilotulistusraketti on vanha kiinalainen keksintö. Mahdollisesti jo tuhatkunta vuotta sitten sitä käytettiin sotilaallisiin tarkoituksiin. 1800-luvulla alettiin ymmärtää, että ilmakehän ulkopuolelle pääsemiseksi tarvitaan rakettia, joka kuljettaa mukanaan polttoaineen lisäksi myös sen polttamiseen tarvittavan hapen.

Ensimmäinen merkittävä rakettitekniikan kehittäjä oli venäläinen opettaja Konstantin Tsiolkovski (1857--1935). Hän keksi monia ratkaisuja, jotka ovat edelleen käytössä. Yhdysvalloissa yläilmakehän tutkimuksesta kiinnostunut Robert Goddard (1882--1945) onnistui 1926 laukaisemaan ensimmäisen nestemäistä polttoainetta käyttäneen raketin.

Saksassa muodostettiin ensimmäinen avaruusjärjestö, Verein für Raumschiffahrt vuonna 1927 Hermann Oberthin (1894--1989) johdolla. Myöhemmin siihen liittyi myös Wernher von Braun (1912--1977). Hitlerin aikana yhdistys kuitenkin lakkautettiin ulkomaisten yhteyksiensä vuoksi, mutta jotkut sen jäsenistä ryhtyivät kehittämään Saksalle rakettiasetta. Sodan jälkeen joukko saksalaisia rakettiasiantuntijoita, von Braun mukaanlukien, vietiin Yhdysvaltoihin, missä heillä oli merkittävä vaikutus avaruusohjelmaan.

Neuvostoliitto otti kuitenkin avaruuden valloituksen ensimmäiset erävoitot, mistä huomattava kunnia kuuluu Sergei Koroljoville (1907--1966). Vuonna 1957 Neuvostoliitto lähetti ensimmäisen Maata kiertävän satelliitin, Sputnik 1:n, 1959 Luna 2 osui Kuuhun ja vähän sen jälkeen Luna 3 lähetti ensimmäiset kuvat Kuun takaa, ja kaiken huippuna Juri Gagarin (1934--1968) kiersi Maan 12.4.1961 avaruuskapselissa. Tämä alkoi käydä niin pahasti Yhdysvaltain kunnialle, että toukokuussa 1961 presidentti Kennedy julisti amerikkalaisten käyvän Kuussa ennen vuosikymmenen loppua. Kuun valloituksesta tuli kilpajuoksu, jonka kannustimet olivat poliittiset ja rahoitus mittava.

Kuulentoa varten Kuuta tutkittiin ensin kuvaamalla sitä luotaimilla, jotka törmäsivät Kuun pintaan. Seuraava vaihe oli pehmeä laskeutuminen Kuuhun. Siinäkin Neuvostoliitto ehti ensin: Luna 9 laskeutui Kuuhun 3.2.1966. Amerikkalainen Surveyor seurasi kuitenkin jo saman vuoden kesäkuussa. Tarkkoja karttoja Kuusta saatiin amerikkalaisten Lunar Orbiter -luotainten avulla. Luotainten ratojen avulla saatiin tietoa myös Kuun painovoimakentästä ja löydettiin merten alla olevat massatihentymät.

Yhdysvaltojen miehitetyt avaruuslennot aloitti Mercury-ohjelma. Näitä yksipaikkaisia kapseleita seurasivat kahden hengen Gemini-alukset ja vihdoin 1968 kolmen hengen Apollo-alukset. Joulukuussa 1968 Apollo 8 kiersi jo Kuun ja Apollo 10 -lennolla toukokuussa 1969 käytiin lähellä Kuun pintaa. Ohjelman huippuhetki oli 16.7.1969, kun Apollo 11 mukanaan Neil Armstrong (1930--) ja Edwin "Buzz" Aldrin (1930--) laskeutui Kuuhun.

Vuosina 1969--1972 tehtiin kaikkiaan kuusi onnistunutta kuulentoa, joilla 12 henkeä vieraili Kuun pinnalla. Kuuhun jätettiin useita mittalaitteita, ja näytteitä tuotiin runsaat 380 kiloa. Kuuhun asennettujen seismometrien avulla voitiin tutkia Kuun sisäistä rakennetta. Kuuhun jätettiin heijastimia, joista heijastuvien lasersäteiden avulla Kuun radan muutoksia on pystytty mittaamaan paljon tarkemmin kuin aikaisemmin.

Neuvostoliitto oli nyt jäänyt kilpailussa jälkeen. Sen virallinen kanta oli, ettei se ollut kiinnostunut miehitetyistä kuulennoista. Todellisuudessa heilläkin oli vahva halu päästä Kuuhun, ja matkaa harjoiteltiin useilla Zond-lennoilla, joilla alus kiersi Kuun ja teki pehmeän laskun Maahan. Pahin edistyksen jarru lienee ollut neuvostoajan vainoharhainen hallinto, joka teki suunnittelijoiden yhteistyön lähes mahdottomaksi.

Kilpajuoksun ratkettua poliittinen kiinnostus avaruuslentoihin loppui ja rahoitus ehtyi. Opittua tekniikkaa alettiin kuitenkin käyttää yhä enemmän varsinaiseen tutkimukseen, ja avaruustähtitiede alkoi toden teolla kehittyä 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Silloin vietiin Maata kiertävälle radalle ensimmäiset havaintosatelliitit ja luotaimia alettiin lähettää kohti planeettoja.