Hertzsprungin-Russellin diagramma (HR-diagramma)

Kun tähdet sijoitetaan koordinaatistoon, jossa vaaka-akselilla on esimerkiksi spektriluokka lämpötilan mukaisessa järjestyksessä ja pystyakselilla absoluuttinen magnitudi, saadaan HR-diagrammana tunnettu kaavio.

Spektrlluokan sijasta vaaka-akselilla voi myös olla havainnoista suoraan saatava väri-indeksi B-V. Teoreettisissa tarkasteluissa vaaka-akselilla käytetään usein efektiivistä lämpötilaa. Nämä kaikki vastaavat toisiaan, mutta vastaavuus riippuu jonkin verran luminositeettiluokasta.

Kun otetaan huomioon, että tähtien säteet, luminositeetit ja pintalämpötilat vaihtelevat hyvin laajoissa rajoissa, voisi odottaa että HR-diagrammassa pisteet jakautuisivat satunnaisesti. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan suurin osa tähdistä ryhmittyy kuvion lävistäjän suuntaiseen jonoon, jota nimitetään tähtien pääsarjaksi. Aurinko on tyypillinen pääsarjan keskivaiheille sijoittuva tähti.

Myös pääsarjan ulkopuolella on tähtikeskittymiä. Pääsarjasta kohoaa lähes pystysuoraan punaisten jättiläisten muodostama jättiläishaara, joka kääntyy oikealle ja muodostaa asymptoottihaaran. Hyvin selvästi jättiläishaara näkyy vanhojen tähtijoukkojen HR-diagrammeissa.

Tähtijoukkojen diagrammoista nähdään, että itse asiassa pääsarjan yläpää kääntyy kullekin joukolle ominaisessa kohdassa yläoikealle ja muodostaa jättiläishaaran. Pääsarjan yläpään ja jättiläishaaran välillä on Hertzsprungin aukko, jossa tähtiä on hyvin harvassa.

Jättiläishaaran vasemmalla puolella on niinikään jättiläistähdistä muodostuva horisontaalihaara. Horisontaalihaara muodostaa lähes vaakasuoran rivin kohdalle, jossa absoluuttinen visuaalinen magnitudi on suunnilleen nolla. Horisontaalihaara kääntyy oikealla nousuun ja liittyy asymptoottihaaraan.

Nämä eri haarat edustavat tähtien kehityksen eri vaiheita: diagramman runsaasti tähtiä sisältävät alueet vastaavat kehitysvaiheita, joissa tähti viipyy pitkän aikaa.

Jättiläistähden luminositeetti on tyypillisesti noin satakertainen Aurinkoon verrattuna. Koska samaa spektriluokkaa edustavien jättiläisen ja kääpiön pintalämpötilojen täytyy olla jokseenkin samat, on luminositeettieron oltava seurausta tähtien erilaisista säteistä. Esimerkiksi taivaan kirkkaimpiin tähtiin lukeutuva Arcturus on jättiläistähti, joka säteeltään on parikymmenkertainen Aurinkoon verrattuna ja luminositeetiltaan noin satakertainen.

Jättiläishaaran yläpuolelle sijoittuvat jättiläisiä vielä noin sata kertaa valovoimaisemmat ylijättiläiset, joita on hajallaan aina arvoon M = -7 saakka. Tällainen on mm Orionin tähtikuvioon kuuluva Betelgeuze, jonka säde on noin 400-kertainen Aurinkoon verrattuna ja valovoima 20000-kertainen.

Noin 10 magnitudia pääsarjan alapuolelle sijoittuvat valkeat kääpiöt, joita on avaruudessa runsaasti, mutta ne ovat heikkovaloisina vaikeasti havaittavissa. Tunnetuin lienee Siriuksen seuralainen Sirius B.

Ne tähdet, jotka HR-diagrammassa sijoittuvat jättiläishaaran alapuolelle, mutta jotka kuitenkin ovat selvästi pääsarjan yläpuolella, ovat alijättiläisiä. Vastaavasti pääsarjan alapuolelle sijoittuvat, mutta valkeista kääpiöistä erottuvat tähdet ovat alikääpiöitä